Kaivosteollisuus on yksi pohjoisen alueen tärkeimmistä perusteollisuuden aloista, mutta mihin menevät kaivoksen tuotot? Kuinka moni työllistyy ja miltä työpaikat näyttävät? Mitä tapahtuu konkurssissa? Kuka maksaa?

Palaa navigointiin

MINERAALIMARKKINAT

Kaivostoimintaa harjoitetaan kaikkialla maailmassa, ja raaka-aineiden hinnasta päättää globaali tarjonta ja kysyntä. Kysyntää ohjaavat suuressa määrin suhdanteet, kuluttajien ostamat tuotteet sekä investoinnit infrastruktuuriin ja teollisuuteen. Ruotsi on eräs EU:n suurimmista kaivosmaista ja myös globaalisti merkittävä sinkin ja lyijyn tuottaja, joka on sijoilla 9 ja 10 maailman suurimpien tuottajien joukossa. Myös Suomi on EU:n mittakaavassa merkittävä kaivosteollisuusmaa, jossa on mm. Euroopan ainoa kromikaivos ja suurin kultakaivos. 91 prosenttia EU:n raudantuotannosta tapahtui Ruotsissa vuonna 2016. Vuoden 2017 puolivälissä Ruotsissa malmeja louhi yhteensä kuusi yhtiötä 14 kaivoksesta. Alaa hallitsee Ruotsissa etupäässä kaksi yhtiötä: valtion omistama LKAB, joka tuottaa rautamalmia, ja yksityisomistuksessa oleva Boliden Mineral AB, joka tuottaa perusmetalleja, telluuria, kultaa ja hopeaa Ruotsissa, Suomessa ja Irlannissa. Kaivosklusterin ja sen välillisten vaikutusten osuus oli 128 miljardia kruunua Ruotsin bruttokansantuotteesta vuonna 2013, mikä vastasi noin 3,3 prosenttia*. Kaivosteollisuuden liikevaihto oli noin 37,3 miljardia kruunua vuonna 2012. Osinkojen, varausten ja valtionverojen määrä oli runsaat 10 miljardia kruunua. Ruotsissa on lakimääräinen vaatimus, että malminetsinnän ja kaivostoiminnan on tapahduttava Ruotsissa rekisteröityjen yritysten (AB) kautta.

MITÄ KONKURSSIN JÄLKEEN TAPAHTUU?

Yritykset, jotka eivät eri syistä voi jatkaa toimintaansa, voivat hakeutua konkurssiin. Kaivosten kohdalla kysymyksessä voivat olla muun muassa likviditeettiongelmat, toiminnan heikko kannattavuus tai matalat metallien hinnat maailmanmarkkinoiden muuttuessa. Kaivokset ovat erikoisia siinä, että ne ovat ns. ympäristölle vaarallista toimintaa. Kun toiminta loppuu, myös jätteenkäsittely lopetetaan, mikä voi pahimmillaan merkitä lisääntynyttä terveys- ja ympäristöriskiä.

Ruotsissa ja Suomessa on voimassa PPP (Polluter Pays Principle) eli ”Saastuttaja maksaa -periaate”, mikä tarkoittaa, että saastuttajat maksavat aina saastuttamisesta. Sen varmistamiseksi, ettei yhteiskunnan, toisin sanoen veronmaksajien, tarvitse maksaa kaivosten ja jätevarastojen tai muiden ympäristölle vaarallisten toimintojen jälkikäsittelystä, yhtiön on annettava taloudellinen vakuus.

Vakuuden suuruus vaihtelee riippuen toiminnan laadusta ja laajuudesta, sitä pidetään luotettavana ja turvallisuutta antavana ajankohdasta riippumatta*. Eräässä Ruotsin valtion tilitarkastustoimiston vuoden 2015 raportissa vakuuksien yhteissumma oli 2,7 miljardia kruunua. Suomessa vakuuden määrittelee kaivosviranomainen TUKES. Vuonna 2011 voimaan tullee kaivoslain mukaan (108§) kaivosluvan haltijan on asetettava kaivostoiminnan lopetus- ja jälkitoimenpiteitä varten vakuus, jonka on oltava riittävä kaivostoiminnan laatu ja laajuus, toimintaa varten annettavat lupamääräykset ja muun lain nojalla vaaditut vakuudet huomioon ottaen.

Vuosisadan vaihteesta vuoteen 2017 mennessä neljä aloittanutta kaivosta on mennyt konkurssiin Ruotsissa. Näissä tapauksissa taloudellinen vakuus ei ole ollut riittävä eikä lain tarkoitus ole toteutunut. Tämä on johtanut negatiivisiin ympäristövaikutuksiin ja suuriin jälkikäsittelykustannuksiin valtiolle. Tämän vuoksi on ryhdytty useisiin toimenpiteisiin, mm. pyydetty selvitys valtion tilintarkastustoimistolta** ja tehty töitä strategian laatimiseksi kaivosjätteen kestävää käsittelyä varten***.

Ruotsissa on ollut kaivostoimintaa yli tuhat vuotta, mikä on jättänyt jälkeensä kaivoksia ja jätettä, joita kukaan ei hallinnoi tänä päivänä. Myös Suomessa on satojen vuosien aikana ollut kaivostoimintaa, jonka jälkiä näkyy luonnossa. Tapauksissa, joissa historiallisista kaivoksista ei vastaa kukaan, valtio puuttuu asiaan ja maksaa tarvittaessa jälkikäsittelyn. Tämä on tapahtunut Ruotsissa muun muassa Gladhammarin kaivoksissa Kalmarin läänissä, jossa oli kaivostoimintaa 1800-luvulla, ja alueelle jääneestä kaivosjätteestä vuoti metalleja läheisiin järviin ja vesistöihin. Jälkikäsittely aloitettiin vuonna 2011 ja maksoi noin 63 miljoonaan kruunua.

Vuoden 2016 loppuun mennessä Ruotsin valtiolle aiheutuneet kokonaiskustannukset konkurssiin menneiden ja historiallisten kaivosten jälkikäsittelystä kohosivat noin 710 miljoonaan kruunuun.